Olen äiti!

Poika syntyi 22.1.2014 klo 8:44. Papereissa lukee, että leikkaus alkoi klo 8:37 ja tosiaan muutamassa minuutissa kuulin ensi rääkäisyn ja kyyneleet kihosivat silmiini.

Olo on euforinen. Tuntuu, ettei ole mitään tärkeämpää paikkaa mihin mua nyt tarvittaisiin. Pikkumies on kerrassaan hurmaava! Kotiutuspaperitkin alkavat kätilön sanoilla ”upea poika”…todella ja niin rakas! Tätä on odotettu ja nyt otan kaiken ilon irti ja nautin yösyötöistä ja kakkavaippojen vaihdoistakin 😉

Poika tuntuu varsin rauhalliselta tyypiltä. Syö hyvin, nukkuu hyvin. Syö myös pullosta, joten mun on ollut helppo pumpata pulloon ruokaa, kun hän on unilla, niin mies on voinut ruokkia pojan pullosta ja itse olen joka päivä päässyt koirien kanssa lenkille ja myös yksinäni kaupoille jne. Paino pikkumiehellä nousi ekan viikon aikana jo  10 g yli syntymäpainon joten ruokaa saa varmasti kyllä riittävästi 🙂

Tässä vielä synnytyskertomukseni tarkemmin. Sektio meinaan olikin todella positiivinen kokemus. On annettava sille täydet  10 pistettä, kuten poikakin sai 😉

Synnytyskertomus

Leikkausaamu koitti. Olin ohjeiden mukaan syönyt viimeisen kerran edellisenä iltana ennen puolta yötä. Sängyssä jättiläismahani kanssa taistelin sairaalasta ennakkoon saamani tukisukat jalkaan ennen kuin nousin ylös. Olo oli levollinen mutta ilmassa kuitenkin odottavaa jännitystä. Halusin hetken pienen aamulla viettää hiljaisuudessa ihan yksin, enkä herättänyt vielä miestä. Kuuntelin pimeydessä vatsan liikkeitä viimeisiä kertoja ja join lasin mehua. Sairaalassa tuli olla klo 6:30 ja leikkauksen oli määrä alkaa klo 08:00. En voinut uskoa, että tänään olisin vielä jonkun äiti. Koko ajatuskin tuntui aivan käsittämättömältä.

Oli todella kylmä talviaamu. Auton mittari näytti -16 astetta, kun ajoimme kohti Naistenklinikkaa. Perille lähdin itse edeltä osastolle ilmoittautumaan ja mies meni etsimään autolle paikkaa. Laspivuodeosastolla oli rauhallista. Joku äiti työnteli vauvaansa käytävällä ja haki hänelle lisämaitoa kansliasta. Minua pyydettiin istumaan odottamaan ja laittamaan tavarani tallelokeroon.

Miehen kanssa meidät siirrettiin toimenpidehuoneeseen, sain päälle sairaalavaatteet ja vauvasta otettiin sydänkäyrää ennen leikkausta. Miehen kanssa vitsailtiin ja tunnelma oli kevyt. Miehellä roikkui kaulasta iso järkkäri ja hän näytti ihan turistilta sairaalan käytävillä. Tapasin siinä myös minua hoitavan kätilön, joka vaikutti hyvin sympaattiselta ihmiseltä. Hän kävi vielä päivän muun ohjelman läpi, vastaili kysymyksiini ja mm. selvitti olisinko voinut lahjoittaa  istukkaveren kerättäväksi:

http://www.vau.fi/Synnytys/Synnytyksen-jalkeen/Istukan-veri-hyotykayttoon/

Sitten napattiin mukaan sänky minulle ja vauvalle ja lähdettiin alakertaan leikkaussaliin. Perille päästyämme leikkausalia juuri valmisteltiin ja siellä hääri ainakin 5 eri ihmistä. Minulta vielä varmisteltiin, että tuleeko mitään kysymyksiä ja kerrattiin operaation kulkua.

Sitten saimme luvan astua saliin. Sain naamalleni happiviikset, minuun laitettiin antureita ja tippa. Anestesialääkäri kävi esittäytymässä, samoin muu leikkausalihenkilökunta ja myös heräämön kaksi työntekijää. Kävin kyljelleni ja spinaalipuudutusta ruvettiin valmistelemaan. Minulle koko ajan kerrottiin mitä seuraavaksi tapahtuu. Puudutus vain hieman nipisti jonka jälkeen varsinainen epiduraali/alakropan tunnon vievä puudutuspiikin laitto ei tuntunut ollenkaan. Hieman vain painetta ja sähköiskumainen tunne, joka sai jalkanikin äkisti säpsähtämään. Sitten turtuminen rupesi leviämään ja minut asetettiin makaamaan selälleen. Kädessäni oli kiinni verenpainetta tarkkaileva laite ja en tuntenut mitään, kun minulle asennettiin myös katetri virtsan keräämistä varten. Anestesialääkäri monta kertaa vielä tarkasti puudutteen leviämistä märällä kylmällä lapulla selvittääkseen, missä kohtaa tuntoni katoaa.

Eteeni levitettiin iso vihreä teltta ja leikkaava lääkäri saapui paikalle. Hän tarkasteli muutamia asioita ja aloitti leikkauksen. Minua informoitiin koko ajan missä mennään ja tunsin vain liikkeitä, nyintää, painetta, mutta en missään vaiheessa kipua. Sitten kuuluivat ne ihanat ensimmäiset rääkäisyt ja kätilö nosti pojan minun näkyvilleni: ”Onneksi olkoon”…kyyneleet valuivat pitkin poskia ja mies silitti hiljaa poskeani ja antoi suukon otsalleni, kun lähti leikkauspöydän viereilelle hoitopöydälle leikkaamaan kätilön kanssa napanuoraa lyhyemmäksi yms.

Olo tuntui epätodelliselta. Poika putsattiin ja hänet nostettiin hetkeksi ihokontaktiin, kun olin vielä leikkauspöydällä. Siinä silitin hänen märkiä hiuksiansa ja kätilö otti koko perheestä muutamia kuvia.

Sitten mies lähti kätilön kanssa lapsivuodeosastolle, missä isä pääsi pesemään pojan ja kätilö otti lapsen strategiset mitat ja sitten lapsi pääsi sitten isän ihokontaktiin makoilemaan. Minua jäätiin sillä aikaa parsimaan kasaan. Aikaa siihen meni n.45 minuuttia. Olo oli hyvin absurdi, kun tunsin, että minusta nostettiin asioita ulos ja välillä tunsin käsiä ihan kylkiluiden luona vatsassa, kun vatsaonteloa putsattiin ja samalla juttelin niitä näitä lääkärin kanssa. Hän kertoi minkälainen kohtuni oli sisältä, lapsiveden väristä jne. Minulta kysyttiin, josko haluan jotain rauhoittavaa, osa kokee kuulema hyvin pelottavaksi ompeluvaiheen, mutta en halunnut mitään. Ajatukset olivat kirkkaat minua ei pelottanut, oli tunne että olen hyvissä käsissä ja halusin olla järjissäni täysin, kun näkisin taas pikkuisen. Tikkejä tuli moneen kerrokseen ja sitten minut kärrättiin heräämöön. Siellä sain vielä lääkettä, joka auttaisi tärinään, joka tulee tahtomattaan puudutteesta vaikka minulla ei kylmä ollutkaan.

Heräämössä olin 2 tuntia, jossa verenpainetta tarkkailttiin, samoin vatsaa paineltiin, jotta kohtu lähtisi supistumaan ja vuotoa alkaisi tulla hyvin ulos alakautta. Jälkivuoto alkoi tulla hyvin ja kohtu pieneni suunnitellusti.

Heräämöön sain myös pojan rinnalleni ja maitoa rupesi heti tulemaan. Nännikumin kanssa vauva sai nieltyä ensimmäiset ternimaidotkin sitten, kun vielä vähän lypsäten käsillä auttoi.

Sitten mentiinkin jo lapsivuodeosastolle ja aamupalaa naamaan ja lisää ihokontaktia tulokkaan kanssa 🙂

Siinäpä se lyhykäisyydessään. Todella positiivinen kokemus! Kampesin itseni jo leikkauspäivän illalla kävelylle, katetri vaan taskuun ja menoksi ;D Seuraavana päivä kun katetrikin oli poistettu, sain vielä yhden vähän voimakkaamman kipulääkkeen aamulla ja lähdin lounaalle jo omin voimin ruokalaan. Koska paranin niin hyvin, en ollut kipeä, maito nousi hyvin ja vauva söi hyvin, pääsimme jo kolmantena päivänä heti aamusta lähtemään kotiin. Uskomatonta, että sitä kävi läpi niin ison operaation ja pääsi niin nopeasti jalkeille.

Rinnat kuumottivat kotona, kaalinlehdistä oli todella apua, mutta sitten sitä maitoa todella rupesikin tulemaan ja kipu väheni. Toiseen nänniin tuli yksi pieni haavauma, kun en pitänyt siinä aina rintakumia, mutta se parani voiteella muutamassa päivässä. Kuumasta suihkusta ja kauratyynystä oli myös todella apua.

Kaikki kipulääkkeet lopetin viidentenä päivänä leikkauksesta, koska huomasin, että en varo sitä vähääkään haavaa, jos otan buranaa, kun haava ei todella ollut kipeä. nahka vaan tuntui kiristävältä, mutta siinä kaikki.

Tosiaan siinä se, vauva-arki on alkanut ja ollaan onnemme kukkuloilla. Iltaisin käyn koirien kanssa n. 45 min kävelyllä yksikseni ja joka kerta nieleskelen kyyneleitä kävellessäni läpi talvisen ihmemaan…mutta tällä kertaa ne kyyneleet ovat onnen kyyneleitä ❤ Olen kokonainen, matkani tähän saakka on nyt tältä osin päättynyt ja uusi voi alkaa, oman persehetelmän kanssa.

Kiitos mukana matkanneille! Tämä blogi päättyy tältä osin tähän, mutta toivottavasti se antaa toivoa joillekin muille lapsettomuuden kanssa painiville.